Jos olet seurannut Taimimaailmaa Facebookissa, olet varmasti huomannut harmistukseni koskien rusokirsikkaa. Viisi vuotta sitten, kun muutimme rivitaloon, ostin ensimmäiseksi puutarhaan rusokirsikkapuun. Seuraavana keväänä odotin ihanaa kukintaa, jota ei kuitenkaan tullut. Eikä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Neljäntenä vuonna olin jo ihan epätoivoinen, koska olin varma, että puun on oltava jo kukintaikäinen, mutta mitään ei näkynyt. Tänä talvena ja keväänä tuli eteen asuntokaupat ja muutto. Ja tietysti se puu aloitti kukintansa heti seuraavalla viikolla, kun olimme saaneet asunnon tyhjäksi. Ihan vähän vaan harmittaa.
No, tietysti heti, kun huomasin tämän käydessäni asunnolla, aloin miettiä puun siirtoa. Kukinnan ohi pitäisi odottaa ja mahdollisimman iso paakku kaivaa. Uusi paikka sille olisi jo heti tiedossa. Mutta epäilyttää vaan kovasti. Enkä tiedä, miten saisin sen kuljetettua. Joten ehkä täytyy vain luovuttaa ja ihastella sitä nyt viimeisen kerran ja vilkuttaa sitten hyvästit.
Täysin tyhjin käsin en kuitenkaan pystynyt puutarhasta lähtemään. Puun juurella seistessäni silittelin särkynyttä sydäntä (joka aika hyvin kuvasti senhetkisiä tunnelmia) ja päätin kaivaa sen ylös. Sillähän on tunnearvoakin, ei sitä sinne voi jättää. Ja kotkansiipi sopii tosi hyvin metsäisen tontin tunnelmaan. Tulikellukka leviää hyvin, ei siitä huomaa, jos pala puuttuu. Ja keijunkukka, no se nyt vaan on ihana.
Näiden ajatusten kanssa kyykin peppu pystyssä ja kaivelin taimia ylös. Vaikka piha on edelleen oma, niin silti oli kamalan syyllinen olo ja tuntui kuin olisin ollut taimivarkaissa. Ja vielä kirkkaassa päivänvalossa!
taimimaailma 