Prkl

Pardon my french, mutta nyt hatuttaa. Siitä asti, kun muutettiin kaksi vuotta sitten tähän kotiin, olen suruissani katsellut pihassa olevia omenapuita. Niitä on leikelty miten sattuu ja puut on päästetty kasvamaan aivan ylisuuriksi. Latvukset huitelevat niin korkealla, että sadonkorjuu on aivan toivotonta. 

Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut niiden restauroimista, on vain ollut hieman epäselvää, miten sen tekisin. Kun puhutaan omenapuiden leikkauksesta, kyseessä on yleensä siistiminen tai perus vuosileikkaus. Missään en ole törmännyt radikaalimpiin ohjeisiin. Ehkä semmoisia ei ole. Ehkä olen vähän pöhkö, kun edes mietin tämmöisiä. 

Olen jo hyväksynyt sen, että kun ryhdyn hommiin, niin se tulee olemaan ainakin viiden vuoden projekti ja satoa tulee seuraavan kerran sitten joskus. Noh, talvella päätin, että tänä vuonna projekti alkaa. 

Projektiin kuuluu:

– kahden reunimmaisen omenapuun madaltaminen sekä keskellä olevan kolmannen pätkäiseminen tynkärungoksi (riippumaton tukipuuksi)

– kuolleiden oksien poisto, liian tiheässä kasvavien karsiminen sekä hölmöjen oksantynkien siistiminen

– puiden alapuolen siistiminen 

Ei ihan sieltä helpoimmasta päästä siis. Varsinkin, kun puiden alaoksia on katkottu pois niin, että järkevään korkeuteen sahaaminen tarkoittaisi oksatonta puuta. Eli latvus on ensimmäisessä vaiheessa jätettävä edelleen melko ylös. Ensimmäisellä vaiheella tarkoitan sitä, kun omenapuusta ei voi sahata saman vuoden aikana montaa yli ranteen paksuista oksaa. Eli vuosittain ja vaiheittain tämä homma etenee. 

Nyt, kun aloitan karsimisen, niin mistä sitten saan uutta kasvua? Kysyin eräältä puutarhurilta, että eikös vesiversoista saa kasvatettua uusia satoa tuottavia oksia pienellä säätämisellä. Eli kun vanhoja oksia karsitaan, niin yleensä vesiversojen kasvu kiihtyy. Niitä sitten voi karsia osittain ja taivuttaa sivusuuntaan, jolloin ne alkavat vahvistua. Arvelimme tämän olevan ihan kokeilun arvoinen asia, joten tähän perustan projektini. 

Noh, aloitin homman. Prkl. En pääse karsimaan millään tehokkaalla välineellä, koska en ylety. Puuhun piti kiivetä, reiden paksuisia oksia nyrhiä käsi- ja oksasahalla, koska en ylety! Kunnollisia jalansijoja ei ole, kun ne alaoksat on karsittu. Jokainen puu haarautuu V:n muotoiseksi, kun kilpalatvaa ei aikoinaan ole leikattu pois. Reidet huutaa hoosiannaa, kun jännitän itseäni rungonhaarassa. Prkl. Ja koska latvus ei ole niin harva, että karvalakki menisi heittämällä läpi, käy näin: 

Sahatut oksat jää roikkumaan ilmaan. Tietysti käsien ja muiden välineiden ulottumattomiin. Prkl. Toinen vaihtoehto oli se, että oksa putoaa väärään suuntaan, kun en ylety ohjaamaan sitä, ja rojahtaa rajalla olevan tuija-aidan päälle, sotkeutuu siihen, eikä lähde irti. Prkl. Kyllä hetken kiskoin sitä oksaa sieltä parimetrisen aidan päältä pois. Tuijan kunniaksi voin sanoa, että kestävää on! 

Siinä niitä nyt on. Ja nämä vasta ensimmäisestä puusta. Vielä olisi se keskimmäisen tyngäksi sahaaminen ja toisen reunan karsiminen. Ja kevät lähestyy kovaa vauhtia. Taitaa tulla vähän pidempi projekti kuin viisi vuotta…

Ainoa positiivinen asia tässä viikonlopussa oli se, että sain sahatuista oksista sisällekin jotain, kun nappasin muutamia hyödettäväksi maljakkoon. 

Toivottavasti nämä ei ole niitä kuolleita. 

Advertisement

Jättilaukan jakoa

Aurinko paistelee jo niin mukavasti välillä, että meinaa ihan häikäistyä! Arskat on pitänyt ottaa käyttöön, aamuisin hämärä häviää ihan hetkessä ja ulkona näkyy valossa kylpeviä ihmisiä. Melkein kuin kevät! Mitä se tosiaan kohta jo onkin, kolmisen viikkoa ja alkaa maaliskuu. Aika hurjaa. 

Auringon esiintulot ja pidemmät päivät ovat todella koetelleet puutarhurin talvenkestävyyttä. Välillä tulee vain käveltyä pihalla ja katseltua, että ”tuolta pitäisi nousta jotain ja tuolta ja tuolta…”. Kevätpenkkiä odottelen aika innolla. Ihan että nouseeko sieltä mitään ja kuinka kukinnat ajoittuvat. Taisin nimittäin unohtaa sipuleita istutellessani miettiä kukkimisjärjestystä, ajattelin vain kukkien pituutta; pitkät taakse ja lyhyet eteen. 

Kasvihuone on edelleen pystyssä. Se on kestänyt ne lyhyet lumikuormat, mitä sen päälle on satanut, kertaakaan en ole käynyt pudottelemassa lumia. Säät ovat täällä etelässä olleet niin vaihtelevia, että jos jotain on satanut, niin kohta se on sulanut pois. 

Koska vielä yritän malttaa mieleni suuremmalta puutarhaintoilulta, olen muistellut syksyn viimeisiä hommia. Kevätpenkin sipuleista muistin yhden erikoisemman sipulikokeilun. Joskus vuosia sitten ostin Tallinnasta eräältä sunnuntaitorilla myymässä olleelta mummolta jättilaukan sipuleita. Mummo oli jakanut sipuleitaan leikkaamalla ne kahtia. Olin ihmeissäni, enkä odottanut niiltä paljoa. Mutta niin ne vaan kasvoivat ja kukkivat ihan normaalisti. Viime syksynä näin Lidlissä mielestäni halvalla jättilaukan sipuleita ja mieleeni pälkähti, että pitäisiköhän kokeilla samaa. 

Sipulit olivat nyrkin kokoisia mötiköitä, joten ajattelin niissä kasvuvoimaa löytyvän. En tiedä olisiko niille pitänyt ensin tehdä jotain tai olisiko niiden pitänyt olla vaikka vuosi maassa ennen jakamista. Paljoa en menetä, jos mitään ei tapahdu. 

Yritin tehdä halkaisun melko tarkasti keskeltä sipulia. Ei ollut muuten ihan helppo homma, tuo sipuli oli melkein yhtä tiukkaa tekoa, kuin lanttu. Mutta sain sipulit halki ja pääsin istuttamaan. En muista yhtään, kuinka syvään silloin aikanaan mummolta ostamani sipulit istutin, mutta jos yhtään itseäni tunnen, niin en kovin syvään :D Näillekin kaivoin syvyyttä (melkein) sen verran, että oman korkeutensa  verran ovat maan alla. Istutin ne kaaripenkkiin takariviin, koska näistähän pitäisi tulla melko korkeita. Ja jos eivät nouse, niin penkkiin ei jää suuria koloja. 

Väri taisi olla valkoinen, sopisivat hyvin yhteen pihalta jo löytyvien liilojen kanssa. Jos kaikki sujuu kuin rasvattu, voisin yhdistellä niitä lähemmäksi toisiaan. Ja tsekata, olisiko niissä vanhoissakin jaettavaa.