Kesäkuu?

Jooh, on ilmoja pidellyt. Nämä on niitä hetkiä, kun puutarhurilta vaaditaan todellista kärsivällisyyttä. Vai onko tämä jo kärsimysnäytelmää? Tänään on kesäkuun toinen päivä ja olen ollut taimistolla pipo ja hanskat kädessä. Satoi rakeita. Ostettu tomaatintaimi meinasi kupsahtaa kylmään tuuleen matkalla kassalta autolle. En ole uskaltanut kylvää kurkkuja, kun ei tiedä milloin niitä saisi istutettua. Olen yrittänyt päästä puutarhamoodiin seisoskelemalla perennapenkkien vieressä katselemassa vaivoin kasvavia kukkia. Jotkut rohkeat kukkivat. Vuohenjuuri pelastaa pirteydellään paljon. Tulppaanit olivat onnistuneita, valkovuokot ihania ja esikot runsaita. 

Siinä kaaripenkin vieressä seisoskellessani huomasin jotain mainitsemisen arvoista. Kuka muistaa viime syksyltä jättilaukkakokeiluni?


Halkaisin kaksi isoa sipulia kahtia ja istutin kaikki neljä puoliskoa maahan. Taka-ajatuksena tässä oli kokemus aikoinaan Tallinnasta torimummolta ostetusta ukkolaukan sipulinpuolikkaasta, joka lähti ihan normaalisti kasvuun. Oli siis pakko kokeilla itse. 

Syksyllä siis kaivoin puolikkaat maahan, talvella jäin mietiskelemään, että jäivätköhän liian pintaan ja nyt keväällä olen vain odotellut tuloksia. Ja nyt onkin jotain raportoitavaa!


Ensimmäisen kerran havahduin asiaan huhtikuun puolivälissä. Lumet oli sulaneet ja pystyi jo vähän kiertelemään pihalla tutkiskelemassa paikkoja. Huomasin kaaripenkissä nousevan jotain lehtiä, joita en tunnistanut. Ne olivat kuitenkin suunnilleen sillä paikalla, johon muistin sipulinpuolikkaat istuttaneeni. Päätin odottaa lisähavaintoja. 


Havainnot lisääntyivät. Lehtiä nousi nyt kolmesta kohdasta, mutta ne näyttivät edelleen jotenkin hassuilta. Isoilta ja leveiltä verrattuina muihin pihalla kasvaviin laukkoihin. Mutta olin kyllä aika varma, että tuohon kohtaan ne istutin. 


Viimeisen lehtihavainnon jälkeen en käynyt hetkeen kukkapenkissä, koska lumi ja rakeet ja kylmä ja takatalvi. Ketutus. Olisi kannattanut, koska sinne oli ilmestynyt tuommoisia. Valtava tanakka kukkavarsi, joka ei pienessä tuulessa taivu. Tuttu sipulimainen muoto paljastaa, että kyllä, kokeilu on onnistunut. 


Valkoista jättilaukkaa on tulossa. 

Mainokset

Jättilaukan jakoa


Aurinko paistelee jo niin mukavasti välillä, että meinaa ihan häikäistyä! Arskat on pitänyt ottaa käyttöön, aamuisin hämärä häviää ihan hetkessä ja ulkona näkyy valossa kylpeviä ihmisiä. Melkein kuin kevät! Mitä se tosiaan kohta jo onkin, kolmisen viikkoa ja alkaa maaliskuu. Aika hurjaa. 

Auringon esiintulot ja pidemmät päivät ovat todella koetelleet puutarhurin talvenkestävyyttä. Välillä tulee vain käveltyä pihalla ja katseltua, että ”tuolta pitäisi nousta jotain ja tuolta ja tuolta…”. Kevätpenkkiä odottelen aika innolla. Ihan että nouseeko sieltä mitään ja kuinka kukinnat ajoittuvat. Taisin nimittäin unohtaa sipuleita istutellessani miettiä kukkimisjärjestystä, ajattelin vain kukkien pituutta; pitkät taakse ja lyhyet eteen. 


Kasvihuone on edelleen pystyssä. Se on kestänyt ne lyhyet lumikuormat, mitä sen päälle on satanut, kertaakaan en ole käynyt pudottelemassa lumia. Säät ovat täällä etelässä olleet niin vaihtelevia, että jos jotain on satanut, niin kohta se on sulanut pois. 

Koska vielä yritän malttaa mieleni suuremmalta puutarhaintoilulta, olen muistellut syksyn viimeisiä hommia. Kevätpenkin sipuleista muistin yhden erikoisemman sipulikokeilun. Joskus vuosia sitten ostin Tallinnasta eräältä sunnuntaitorilla myymässä olleelta mummolta jättilaukan sipuleita. Mummo oli jakanut sipuleitaan leikkaamalla ne kahtia. Olin ihmeissäni, enkä odottanut niiltä paljoa. Mutta niin ne vaan kasvoivat ja kukkivat ihan normaalisti. Viime syksynä näin Lidlissä mielestäni halvalla jättilaukan sipuleita ja mieleeni pälkähti, että pitäisiköhän kokeilla samaa. 


Sipulit olivat nyrkin kokoisia mötiköitä, joten ajattelin niissä kasvuvoimaa löytyvän. En tiedä olisiko niille pitänyt ensin tehdä jotain tai olisiko niiden pitänyt olla vaikka vuosi maassa ennen jakamista. Paljoa en menetä, jos mitään ei tapahdu. 


Yritin tehdä halkaisun melko tarkasti keskeltä sipulia. Ei ollut muuten ihan helppo homma, tuo sipuli oli melkein yhtä tiukkaa tekoa, kuin lanttu. Mutta sain sipulit halki ja pääsin istuttamaan. En muista yhtään, kuinka syvään silloin aikanaan mummolta ostamani sipulit istutin, mutta jos yhtään itseäni tunnen, niin en kovin syvään :D Näillekin kaivoin syvyyttä (melkein) sen verran, että oman korkeutensa  verran ovat maan alla. Istutin ne kaaripenkkiin takariviin, koska näistähän pitäisi tulla melko korkeita. Ja jos eivät nouse, niin penkkiin ei jää suuria koloja. 

Väri taisi olla valkoinen, sopisivat hyvin yhteen pihalta jo löytyvien liilojen kanssa. Jos kaikki sujuu kuin rasvattu, voisin yhdistellä niitä lähemmäksi toisiaan. Ja tsekata, olisiko niissä vanhoissakin jaettavaa.