Vuosi alkaa yleensä positiivisella mielellä. On uusi aika, mennään valoa kohti, kevät siintää jo vähän mielessä. Jäin itse tässä uudenvuoden kynnyksellä mietiskelemään tulevaa vuotta ja huomasin, että vuodenajoilla ja puutarhavuodella on mielessäni värit.
Vuosi alkaa ylläolevan mukaisesti sinisävyisenä, aurinkoisena, talvisena. Tammi-helmikuu on minulle niitä oikeita talvikuukausia, jolloin pitäisi olla lunta ja pakkasta, todellinen puutarhan talviuni.
Maaliskuussa siihen valkoiseen alkaa sekoittua vaaleanruskeaa, kun lumi ehkä jo vähän sulaa ja alta paljastuu heinänkorsia, kuivunutta ruohoa ja talventörröttäjiä. Vaikka itse luen maaliskuun jo kevääksi, niin kelit ei välttämättä edes täällä Etelä-Suomessa ole sinne päinkään.
Sitten yhtäkkiä huhtikuussa alkaakin jo tapahtua! Taimistot availevat vähitellen oviaan, ei tarvitse enää kärvistellä pelkkien leikkotulppaanien varassa. Esiin tulee jo vihreää, ja mielessäni se yhdistyy keväällä keltaiseen. Vaikka esikoitakin on vaikka minkävärisiä ja aikaisimmat tulppaanitkin jo nostavat päätään vaikka missä väreissä, niin jotenkin kevät on minulle keltavihreä.
Voikukat ja leskenlehdetkin ovat keltaisia vihreän ruohomeren keskellä, siitä se varmaan tulee.
Sitten päästään kesään ja vaikka siellä on mahdollista nähdä vaikka minkälaista kukkijaa, niin mielikuvani on enimmäkseen punainen.
Kun se kesä nyt kerran on, niin ollaan räikeitä!
Alkukesästä vallitsevat perusvärit ja keskikesällä sinisen sävyt ottavat enemmän tilaa.
Kesä syvenee ja vihreäkin on jo muuttunut tummaksi ja ”vanhaksi”.
On pysähtyneisyyden aika, ollaan vaan ja möllötellään, ihastellaan niitä kovalla vaivalla istutettuja kukkia ja odotellaan satokauden alkua.
Ja sieltä se sitten yhtäkkiä tuleekin, kesän loppu! Vaikka vasta alkaa elokuu, jolloin puutarha on melkein kukkeimmillaan, niin ajatukset kääntyvät illan sineen ja syksyyn.
Lähdetään taas perusvärien kautta valottomuutta kohti. Syksy sanana jo tuo mieleen ruskan.
Ja minulle ruska on loistavaa oranssia ryyditettynä keltaisella ja hitusella vihreää. Ja vielä hetken loistavaa aurinkoa.
Vielä hetki pidetään viimeisistä väreistä kiinni, ennenkuin kaikki katoaa ja ollaan vain hiljaa. Syksyn aurinkoiset päivät ovat akkujen latausta.
Ja sitten, sinne se katoaa, meren taakse, se aurinko. Värit eivät kokonaan katoa, mutta niiden päälle tulee tumma harso.
Se valo on vähän niinkuin tuolla jossain puiden takana, olemassa, mutta ei suoraan näkyvissä. Lyhyt pysähtyneisyyden hetki, jota omasta mielestäni kestää vain kuukauden eli marraskuun ajan, koska joulukuussa voi itse tuoda värit esiin keinotekoisesti, ilman, että se olisi kovin epätoivoiselta vaikuttavaa.
Joulu! Punaisia amarylliksiä, joulutähtiä, tulilatvoja ja muita värejä niin, että tulee melkein kesä mieleen! Ja sitten hups vaan, taas on vuosi mennyt ja siirrytään puhtaan valkean kautta uuteen värikierrokseen.
Iloista uutta vuotta!
taimimaailma 